Juttutupa

”Anna arpisten haavojen olla, niitä auki et repiä saa” lauloi A. Aimo Tanssiorkesteri Dallapén solistina jo 1930-­‐luvulla. Tuota kappaletta levyttäessään, ei hän (oikealta nimeltään Aimo Andersson) ruiskumaalarina varmaan ajatellut sen kummemmin iholla olevaa arpikudosta kuin niitä muitakaan kudoskerroksia, joihin arpi vaikuttaa. Tuossa Hannes Konnon hienossa sävellyksessä ja sanoituksessa pureudutaan enemmänkin mielen perukoihin ja kehon muistiin…”Anna muistojen katkerain kuolla, koita kaikki pois hiljalleen unhoittaa”. Tämän tekstin tarkoituksena on perehtyä fyysisen arven syntyyn ja sen vaikutuksiin kehossamme.

Kudosvaurio vaikuttaa aina kudoksen rakenteeseen riippumatta vaurion sijainnista tai koosta. Tähän keho vastaa ensin tulehdusprosessilla ja sen jälkeisellä asteittaisella paranemisprosessilla. Kudoksen uudistumisen ja korjaantumisen sekä toiminnan normalisoitumisen kannalta on tärkeää, että neste-­‐ ja verenkierto sekä hermotus toimivat. Paksuuntunut arpi on jälki vauriosta / vammasta / leikkauksesta, joka ei ole parantunut normaalilla tavalla ja siihen on kehittynyt tiivistä sidekudosta muun kudoksen tilalle. 

Arpeutumisen kannalta olennaisia ovat myös ne solut, jotka muuntuvat supistumiskykyisiksi soluiksi ja käynnistävät arven syntymisen. Arpeutumisprosessin aikana supistumiskykyisten solujen toiminnan tulisi palautua normaaliksi, mutta jäädessään aktiivisiksi ne saattavat kehittää alueelle kroonisen tulehdusreaktion, jolloin kudoksen tiivistäminen jatkuu ja arvesta saattaa tulla joustamaton ja kireä eli fibroottinen.

Arpikudosta voi syntyä faskiarakenteisiin eri puolilla kehoa, lihaksiin, jänteisiin, nivelsiteisiin, verisuoniin, hermoihin ja sisäelimiin. Faskiaverkon luoman yhteyden myötä arpikudoksesta johtuvat ongelmat voivat esiintyä missä päin kehoa tahansa pitkänkin ajan päästä. Keho kompensoi tensiota ja kun kompensaatiovara loppuu on seurauksena kiputila tai toimintahäiriö usein kaukanakin varsinaisesta arpikudoksesta.

Kivuliaissa arpikudoksissa, joissa patologinen fibroottinen kudos aiheuttaa fuusion ihon ja faskiakerrosten välille, normaali lihassupistus tai ihon venyttyminen aikaansaa helposti liiallisen stimulaation pintakudosten hermopäätteille. Ne herkistyvät ja reagoivat aiempaa voimakkaammin kivuliaaseen ärsytykseen muuntuen kudosvaurion aistimiseen erikoistuneiksi kipuhermopäätteiksi. Jatkuva kudoksista tuleva kipuaistimusten tulva saa aikaan joskus jopa pysyviä muutoksia kehon kipujärjestelmän toiminnassa.

Kevyen kosketuksen aikaansaama hermostollinen stimulus on merkittävässä asemassa ajatellen arven paranemisprosessia; parasympaattista hermostoa aktivoimalla lasketaan paranemista hidastavaa ja stressin aiheuttamaa kortisolin tuotantoa ja parannetaan kudosten pH-­‐ tasapainoa sekä immuunijärjestelmän toimintaa. 

Kevyt manuaalinen käsittely voi ehkäistä kudoksille lujuutta antavan kollageenin haitallista ylituotantoa arpeutumisprosessissa ja vähentää kiinnikkeiden syntymistä pinnallisissa kudoksissa. Ammattitaitoisella käsittelyllä voidaan paitsi vaikuttaa kudosten elastisuuteen, myös parantaa alueen verenkiertoa, imunesteen sekä ravinto-­‐ ja kuona-­‐aineiden kulkua; lisäksi nousujohteisella ja kontrolloidulla harjoittelulla voidaan edesauttaa hermotuksen toipumista, edellyttäen ettei pysyvämpää vauriota ole tapahtunut.

Arpisten haavojen ja arpikudoksen ei tulisi antaa olla, vaan niitä on syytä käsitellä heti alkuvaiheestaan lähtien…mutta auki niitä ei kannata repiä eikä väkisin liikkeelle saada!

1. Järjestele työpisteesi sellaiseen paikkaan, että rajanveto työn ja vapaa-ajan välillä on selkeä.
2. Järjestä työpisteesi sellaiseen paikkaan, jossa voit ainakin aika-ajoin istua käsivarret ja selkä tuettuina; kiinnitä huomiota niskan asentoon työskentelyn aikana, jatkuva etukumara asento lisää riskiä ranka- ja pehmytkudosperäisten vaivojen synnylle.
3. Seisten työskentely onnistuu usein sijoittamalla läppäri esim. sopivan korkuisen lipaston tai hyllykön päälle.
4. Vaihtele työasentoa useita kertoja työpäivän aikana.
5. Säännöllisesti tehtävää etätyötä varten on hyvä suunnitella pysyvä työpiste, jossa edellä mainitut kriteerit toteutuvat.
6. Muista työn tauotus, vältä istumasta yhtäjaksoisesti kolmea varttia pidempään. Anna keholle liikettä lyhyiden ja toistuvien taukovoimisteluhetkien keinoin.

On hyvä tiedostaa, että ei ole olemassa vain yhtä oikeaa  työasentoa. Työasentoa vaihtamalla ja liikkumalla, nousemalla välillä ylös ja vaikka lyhyesti ulkoilemalla  tuki- ja liikuntaelimistö, hengitys- ja verenkiertoelimistö sekä myös näkeminen kuormittuvat tasaisemmin kuin staattisessa istumatyössä näytön äärellä. 

Huono ryhti on vain asento, johin olemme unohtuneet liian pitkäksi aikaa!

Liike on myös ennaltaehkäisevää lääkettä!

Faskia yhdistetään usein pelkästään lihaskalvoon, mutta se on paljon muutakin…

Faskiaksi nimitetään sidekudosta, joka ympäröi lähes kaikkia kehomme rakenteita lihas-­‐ ja hermosoluista verisuoniin, lymfajärjestelmään ja sisäelimiin…se on tiheimmin hermotettu ja laajin tuntoelin kehossamme. Lisäksi se on osa immuunijärjestelmäämme ja osallistuu yhdessä ihon kanssa kehomme lämmönsäätelyyn. Paitsi, että se ympäröi ja paketoi lihaksia, se ympäröi lihassoluja sekä niiden muodostamia lihassolukimppuja sulautuen yhteen jänteeksi lihaksen jatkumona; myös nivelsiteet ovat sidekudosrakennetta eli faskiaa. 

Paketoinnin lisäksi sen tehtävänä on suojata eri kudoksia, muodostaa kulkuväyliä (esim. verisuonille ja hermoille), ylläpitää asentoa ja muotoa, yhdistää samaa tehtävää suorittavia lihaksia ryhmiksi omiin aitioihinsa ja muodostaa niistä jatkumoita eli liikeketjuja sekä välittää voimaa ja varastoida energiaa. Faskialla on tehokas kyky pyrkiä muokkaamaan omaa rakennettaan kuormituksen vaatimusten mukaisesti. Se reagoi mekaaniseen kuormitukseen vahvistumalla ja ylikuormitukseen paksuuntumalla sekä mukautuu virheasentoihin ja säilyttää mahdolliset kompensaatiot muokaten siten siis asentoamme ja ryhtiämme. Faskian rakenteiden uudelleen muokkautuminen ja järjestäytyminen tapahtuvat kuitenkin pitkällä aikavälillä, kuten esim. kroonisissa vaivoissa. 

Traumat, liikkumattomuus, staattiset asennot sekä toistuva, yksipuolinen ja liiallinen kuormitus voivat aiheuttaa eri mekanismein kiinnikkeitä ja siltoja sidekudoksen kollageenisäikeiden väliin rajoittaen elastista voimantuottoa ja kudosten välistä liikettä sekä aiheuttaen kipua. Terävähkö/pistävä kipu, kireys, liikerajoitus ja paineen tuntu ovat tyypillisiä faskiaan liittyvän kivun oireita. 

Faskiaalisia muutoksia voivat aiheuttaa myös ryhtiin liittyvät epätasapainot, yliliikkuvat nivelet, synnynnäiset virheasennot kuten jalkojen pituuserot tai skolioosi, reumaattiset muutokset, tulehdusprosessit, sairaudet, aineenvaihduntahäiriöt, sympaattisen hermoston aktivaatio, työ, elämäntavat, yksipuolinen ravinto (hapan), emotionaaliset stressitekijät.

Muutoksia voi tapahtua myös liikkeen aistimuksissa, koordinaatiossa ja voimantuotossa.

Tutkimuksissa on pystytty osoittamaan sidekudoksen sisältävän runsaasti hermotusta ja siten sillä voi olla erittäin tärkeä rooli asennon ja liikkeen aistimisessa sekä koordinoinnissa.

Sidekudoksen nestepitoisuudesta ja ohuiden faskiakerrosten välisestä liikkuvuudesta riippuu, miten paljon informaatiota välittyy aivoille siitä, mitä lihaksissa ja faskiassa tapahtuu liikkeen aikana; millaista liikettä olemme tekemässä ja missä asennossa olemme.

Faskiaan kohdistuvat hoidot eivät ole mikään uusi juttu, niitä on tehty eri manuaalisten koulukuntien toimesta (mm. osteopaatit) jo yli 100 vuoden ajan. Tiedon lisääntyessä ja markkinavoimien jyllätessä on myös erilaisten faskiahoitojen määrä lisääntynyt hämmentäen entisestään tavallista tallaajaa, vaikka loppujen lopuksi tavoite kaikilla hoidoilla on sama.

Yksinkertaisuudessaan: liike on lääke ja oikein toteutettuna täsmälääke! Kun passiivisesti tai aktiivisesti liikutamme monipuolisesti kehoa tai sen osaa, emme vain hiero, venytä tai liikuta lihasta, jännettä tai niveltä, vaan mobilisoimme sidekudoskerroksia niiden ympärillä sekä stimuloimme faskioissa olevia hermoreseptoreja antaen aivoille ajatusta vapaasta, laajasta ja kivuttomasta liikkeestä. Tällä tavoin hermoston kautta tasapainotamme myös faskian tensiota ja liikkuvuutta, jolloin paineolosuhteet kudoksissa ja kudosten välillä vakiintuvat sekä niiden toiminta normalisoituu.

Suurin osa meistä lienee joskus kokenut ns. lihaskrapulaa eli harjoituksen jälkeistä viivästynyttä lihaskipua. DOMS:lla on toistaiseksi useampi syntyteorioita, koska konsensusta ei ole saatu aikaan. Yleisimmät syyt lienevät maitohapon kerääntyminen kudokseen sekä harjoituksesta lihaskudoksiin ja faskiarakenteisiin syntyvät mikrovauriot. 

Sidekudoksen l. faskian kyky varastoida energiaa perustuu sen rakennetta tukevan kollageenin (proteiini) lujuuteen, mikä on tärkeä myös vetolujuuden kannalta. Kollageeni, kuten solut ja monet muutkin aineet elimistössämme, ovat uusiutuvia. Jotta kollageenin uudistumisprosessi olisi normaali/ optimaalinen, vaatii se tasapainoa harjoittelun ja palautumisen välillä. Jaksottaisten venytysten ja jarruttavaa lihastyötä sisältävien harjoitteiden on todettu nopeuttavan tätä uudistumisprosessia, huolimatta siitä, että jarruttavaa lihastyötä sisältävän harjoittelun tiedetään myös aiheuttavan helpoimmin DOMS:sia…edelleen on siis löydettävä tasapaino levon ja harjoittelun suhteen, kuten kaikessa harjoittelussa! Toistuva ylikuormitus ja levon puute tai vähäisyys aiheuttavat epäsuotuisan muutoksen kollageenin uudistumisessa, tämän johtaessa  kollageenin ylituotantoon ja ei-­‐ toivottuihin rakenteellisiin muutoksiin ja edelleen rajoitteisiin faskian liikkuvuudessa.

DOMS:in oireista tavallisin on kipu lihasta aktivoidessa; myös kosketusarkuus, turvotus sekä voimatason alentuminen ja liikerajoitus ovat tyypillisiä. Lihasvaurio tai muu toiminnan häiriö muuttavat myös varsinaista liikettä avustavan (=samaan suuntaan toimiva) lihaksen tai lihasryhmän liikkeen hallintaa; jopa väsymys tai viivästynyt lihasarkuus ja -­‐kipu yhdessä lihasryhmässä voi vaikuttaa harjoittamattoman avustavan lihasryhmän liikkeen hallintaan.

Kovan harjoituksen jälkeinen epävakaus tai kömpelyys motoriikassa liittyvät osin harjoituksen aiheuttamiin mikroskooppisiin lihasvaurioihin, mitkä vaikuttavat yleensä ohimenevästi liikkeen hallintaan ja asento-­‐ ja liikeaistiin. Turvotus lihaskudoksen ja faskiarakenteiden alueella sekä vauriot lihassolutasolla voivat vaikuttaa niissä olevien ”sensorien” kykyyn aistia tehokkaasti liikettä. Myös paikallinen hapen puute kudoksessa tai tulehdustilan on todettu muuttavan näiden ”sensoreiden” kemiallista ympäristöä ja aistiherkkyyttä.

Taitavuutta vaativat suoritteet voivat heikentyä väsymyksestä johtuen, koska asento-­‐ ja liikeaistillinen tarkkuus, tasapaino, liikkeen hallinta sekä keskittymiseen ja oppimiseen liittyvät ominaisuudet heikentyvät. Pitkällä aikavälillä palautuvat tai kokonaan palautumattomat asento-­‐ ja liikeaistimuksen muutokset voivat aiheuttaa mikrovaurioita hermokudoksissa tai jopa rakenteellisia ja fysiologisia muutoksia johtaen hermojärjestelmän saamaan vääränlaiseen informaatioon.

Miten sitten ehkäistä tai lievittää DOMS:ia? Konsensusta ei tähänkään asiaan ole saatu. Ehdotuksia kylmä-­‐kuuma –hoidosta, keveistä palauttavista harjoitteista, venyttelystä, ravistuksista, hieronnasta, kompressoivat vaatteista, fysikaalisista hoidoista, runsaasta nesteytyksestä suolaan ja erilaisiin lisäravinteisiin on tarjolla. Kevyt terapeuttinen kosketus ja kipua tuottamaton manuaalinen käsittely saattaisi olla paras vaihtoehto, koska se stimuloi faskiassa olevia ”sensoreita” aktivoiden autonomisen hermoston parasympaattista puolta aikaansaaden kehon rauhoittumisen ja voimakkaan rentoutumisen tunteen.

Stressiksi kutsutaan kehon luonnollista ja yksilöllistä reaktiota sopeutumista vaativaan tilanteeseen. Keskushermoston toimintaan kuuluva autonomisen (ei-­‐tahdonalaisen) hermoston sympaattisen puolen reaktio on meille tarpeellinen järjestelmä, jotta selviydymme haastavissa tilanteissa toimintakykyisinä, mutta stressinreaktion pitkittyessä elimistön sietokyky alkaa nopeasti alentua. Stressin tiedetään altistavan monille psykosomaattisille (eli tunteisiin ja kehoon liittyville) sairauksille ja pahentavan niiden oireita. Nykypäivänä aivot kuormittuvat yhä enemmän ja vaarana on vakavan uupumistilan kehittyminen. Tämä kaikki tapahtuu automaattisesti eli tähän emme kykene tietoisesti vaikuttamaan.

Autonominen hermosto yhdistetään korkeampiin aivoalueisiin, jotka säätelevät autonomista ja endokriinista järjestelmää, kuten sisäelinten, rauhasten, sileiden lihasten ja sydänlihaksen toimintaa. Sympaattinen eli hermoston kiihdyttävä osa (”pakene tai taistele”) vaikuttaa, kun elimistöllä on hätätila tai stressi (lisää sydämen lyöntitiheyttä ja hormonituotantoa, nostaa verenpainetta ja kontrolloi verisuonten supistumista sekä ohjaa verta iholta ja sisäelimiltä aivoille, sydämelle ja luurankolihaksille). Parasympaattinen eli hermoston rauhoittava osa (”lepää ja sulattele”) säätelee kehon homeostaasia (aktivoi ruuansulatusta ja tasapainottaa rauhasten toimintaa sekä rauhoittaa sydämen lyöntitiheyttä) ja pyrkii rentouttamaan kehoa.

Stressireaktion syntyessä aivojen limbinen järjestelmä eli aivojen tunteiden säätelykeskus kiihtyy ja myös useat muut aivoalueet aktivoituvat. Rauhasista aivolisäke, kilpirauhanen ja lisämunuainen ovat eniten mukana stressivasteen muodostamisessa. Stressi aiheuttaa kohonnutta stressihormonitasoa ja sympaattisen hermoston refleksiaktiviteettia. Tärkein stressireaktio on kortisolin erittyminen. Kortisoli on hormoni, joka saa meidät tekemään töitä keskittyneesti ja tarkkaavaisesti eli olemaan tehokkaita. Jos stressiä jatkuu liian pitkään ja siihen liittyy huoltaa ja kivun aiheuttamaa uhkaa, voi kortisoli alkaa vaikuttaa negatiivisesti ohjaamalla epäedullisesti muiden hormonien erittymistä, mikä puolestaan voi johtaa suoritus-­‐ ja vastustuskyvyn laskemiseen. Lisäksi kortisolin ylituotannon on todettu lisäävän riskiä sairastua masennukseen ja aiheuttaa fysiologisia muutoksia kehossa.

Kivun käsittelyyn liittyvä toinen stressireaktio on sympatikus-­‐adrenaliiniakselin muodostama systeemi. Sympaattisen hermoston aktiviteetin nousu lisää adrenaliinin tuotantoa, mikä puolestaan nostaa lihastonusta, lisää jännittyneisyyttä ja heikentää perifeeristä verenkiertoa.

Stressitekijät voivat olla joko psykogeenisiä (esim. työpaine tai sosiaaliset ärsykkeet) tai neurogeenisiä (esim. kipuärsyke) tai näiden yhdistelmä. Stressaavassa tilanteessa kivun kokemus voi jäädä huomaamatta. Vastaavasti masentuneena tai stressaantuneena kivut saattavat tuntua voimakkaammilta. On mahdollista, että kykenemättömyys rentoutua on nykyään suurempi ongelma kuin lihasjännityksen taso tai sen toistuminen. Yksilöt ilmeisesti oppivat vääränlaisia asento-­‐ ja toimintamalleja, varsinkin kun johonkin tilanteeseen liittyy stressiä ja/tai toistuvaa samankaltaista fyysistä kuormitusta eivätkä he ole tietoisia sen aiheuttamasta lihasjännityksestä. Kun tällaisesta toimintahäiriöllisestä liikemallista tulee tapa, yksilö alkaa vastustaa muutoksia ja alkaa käyttää samoja lihasryhmiä toistuvasti, jolloin jännityksen ylläpitämisestä tulee automaattinen ja tiedostomaton.

Kipuaistimus eli nosiseptio on osa aivojen somatosensorista järjestelmää, johon kuuluvat myös asentoaisti, kosketusaisti ja lämpöaisti. Kipuviestejä aivoihin välittäviä vapaita hermopäätteitä eli nosiseptoreita on iholla, sidekudoksissa, jänteissä, nivelissä/ nivelsiteissä, luukalvolla, lihaksissa, verisuonissa ja sisäelinkalvoissa. Näiden kudosvaurion havaitsemiseen erikoistuneiden vapaiden hermopäätteiden tehtävänä on välittää aivoillemme tietoa mahdollisen kudosvaurion sijainnista, voimakkuudesta, laadusta ja kestosta. Kehomme ei aina tarvitse nosiseptiota muuttaakseen liikettä tai toimintaa, vaan pelkkä stressi voi aiheuttaa kipua ja herkistynyttä kivuntuntoa (hyperalgesiaa) aktivoiden ja herkistäen nosiseptoreita.

Stressin vaikutukset ovat moninaiset, edellä mainittujen lisäksi se vaikuttaa negatiivisesti uneen ja suoliston mikrobioosiin ja niiden kautta henkiseen hyvinvointiin sekä muutoksiin keskittymisessä, käyttäytymisessä ja mielialassa; sydämen syke ja verenpaine voimistuvat lisäten korkean kolesterolin, aivohalvauksen ja sydänkohtauksen riskiä; insuliinin tuotanto lisääntyy, mikä altistaa ylipainolle ja diabetekselle; kehon immuunisysteemi ja vastustuskyky heikentyy; iho-­‐ongelmat ovat mahdollisia (esim. akne ja psoriasis); kehon matala-­‐asteisen tulehduksen myötä myös lihas-­‐ ja nivelkipuja/-­‐tulehduksia sekä jännitystä voi esiintyä.

Akuutti stressitilanne laukaisee kehossa joukon määräaikaisia sekä käyttäytymiseen liittyviä että fyysisiä muutoksia. Tahdosta riippumattoman hermoston välittämät reaktiot stressaavassa tilanteessa alkavat lyhyellä viiveellä ja tyypillisesti palautuvat nopeasti stressitekijän poistuessa.

Jos stressaava tilanne jatkuu pidempään, niin myös hitaammin reagoivat ja palautuvat hormonaaliset säätelyjärjestelmät aktivoituvat. Pitkäkestoinen ja toistuva stressitilanne sekä epäonnistunut sopeutuminen toistuvaan haasteelliseen tilanteeseen voivat altistaa kehon stressihormoneille ja muiden stressireaktiota välittävien järjestelmien jatkuvammalle aktivaatiolle.

Kosketus lisää ihmisen hyvinvointia vähentäen stressiä, ärtyneisyyttä ja levottomuutta, parantaa unenlaatua ja keskittymiskykyä. Kosketuksen puutteen on todettu lisäävän keskittymisvaikeuksia, aggressiivisuutta, ahdistuneisuutta, masennusta ja riippuvuutta nautintoa tuottaviin aineisiin. 

Miellyttävä kosketus laukaisee muutoksen aivojen endogeenisessa opioidijärjestelmässä (aivojen välittäjäjärjestelmä, joka osallistuu esim. kivun kokemusten säätelemiseen ja tuottamiseen) vapauttaen hyvän olon hormoneja, kuten kivun kokemiseen vaikuttavaa endorfiinia ja mielialaan vaikuttavaa serotoniinia sekä manuaaliseen terapiaan liittyvän lisääntyneen luottamuksen mukanaan tuomaa oksitosiinia ja dopamiinia. Näiden hormonien toimintahäiriöiden on todettu liittyvän läheisesti mielialasairauksiin, kuten masennukseen. 

Ihmisten hyvinvoinnin kannalta on tärkeää olla tietoisia stressistä ja sen vaikutuksista kehoomme ja mieleemme. Tietoisuus omasta kehosta ja tapa reagoida stressiin on jokaisella yksilöllinen, joten olisi hyödyllistä tunnistaa stressin aikaansaamat tapahtumat omassa kehossaan.

Ihminen ei ole human doing…vaan human being!

Trager terveisin,

Sari Lehto & Ari Pajunen

Homeostaasi tarkoittaa kehon kykyä ylläpitää autonomisen hermoston välityksellä stabiili sisäinen olosuhde säännöstelemällä hormonituotantoa, kehon lämpötilaa, pH –tasapainoa, verenpainetta ja tiettyjen ravinteiden määrää, jotta kudokset saisivat happea ja solut ravinteita. Hypotalamus on aivojen osa, joka rekisteröi elimistön tarpeita ja pyrkii ylläpitämään tasapainoa säätelemällä sekä autonomisen hermoston että endokriinisen eli umpieritysjärjestelmän toimintaa. Endokriininen systeemi koostuu umpieritteisistä rauhasista, jotka vapauttavat hormoneja verenkiertoon. Näistä tärkeimmät lienevät aivolisäke, kilpirauhanen ja lisämunuainen. Hypotalamus-aivolisäke-lisämunuaiskuori –akseli on tärkeä stressireaktioiden säätelyssä.

Stressi ja siihen liittyvät hormonit (adrenaliini, noradrenaliini, kortisoli) lisäävät autonomisen hermoston sympaattista tonusta. Hyvän olon hormonit dopamiini, serotoniini, endorfiini ja oksitosiini sekä vasopressiini puolestaan liittyvät nimensä mukaisesti hyvään oloon ja onnellisuuteen. Miellyttävä kosketus laukaisee muutoksen aivojen endogeenisessa opioidijärjestelmässä (aivojen välittäjäjärjestelmä, joka osallistuu esim. kivun kokemusten säätelemiseen ja tuottamiseen) lisäten näiden mielihyvähormonien erittymistä sekä aktivoiden myös elimistömme pisintä ja tärkeintä hermoa eli vagus –hermoa ja sen rauhoittavaa osaa. Korkea parasympaattinen eli vagaalinen tonus puolestaan auttaa palautumaan stressistä nopeammin.

Hypothalamuksen erittämä dopamiini ohjaa aivojemme palkitsemisjärjestelmää ja stimuloi mielihyvän / nautinnon hakuista käyttäytymistä motivoiden meitä kohti asettamiamme tavoitteita, toiveita ja tarpeita (esim. kohti kivuttomampaa liikkumista). Dopamiini osallistuu myös tunteiden säätelyyn lisäten mielihyvän tunteita ja vähentäen surun tunnetta, ihmisen sisäisen kellon tahdistamiseen sekä tehostaa oppimista kohottaen motivaatiotasoa ja keskittymiskykyä. Lisäksi se osallistuu liikkeiden säätelyyn ja sen puute aiheuttaa mm. dystonioita. Jotta dopamiinin tuotantoa voitaisiin hyödyntää terapeuttisessa mielessä optimaalisesti, olisi järkevää asettaa terapiaan nousujohteisesti pieniä välitavoitteita ennen varsinaista päätavoitetta. Näin asiakas kokee edistyvänsä tilansa suhteen ja säilyttää helpommin motivaationsa jatkaa.

Serotoniinia valmistavat elimistössä osa hermosoluista ja suurimman osan suoliston solut.

Sen toiminta keskushermostossa vaikuttaa mm. mielialaan, vireystilaan, aggressiivisuuteen

ja ruokahaluun. Sen puute voi ilmetä alakulona, masennuksena, impulsiivisena/väkivaltaisena käytöksenä sekä kroonisena väsymyksenä ja nukkumishäiriöinä. Lisäksi sen puute voi aiheuttaa ruokahalun ja makeanhimon lisääntymistä. Muualla elimistössä serotoniini osallistuu verenpaineen säätelyyn ja ruuansulatuskanavan toimintaan. Serotoniinin tuotantoa voit terapiatilanteessa vahvistaa antamalla asiakkaalle tunteen, että häntä kuunnellaan ja hänen toiveitaan kunnioitetaan, yksinkertaisesti olemalla läsnä! Asiakkaan nukahtaminen manuaalisen terapian aikana on merkki serotoniinituotannon lisääntymisestä (serotoniini on melatoniinin esiaste!).

Dopamiini ja serotoniini ovat paitsi hyvän olon hormoneja niin myös liikkeen promoottoreja eli osallistuvat liikkeen säätelyyn…niin hyvässä kuin pahassa. Esimerkkinä hyvästä käy lasten reagoiminen onnellisuuteen tarpeella ilmaista sitä iloisella liikkeellä, kun taas ”pahasta” esimerkistä toimii kaksisuuntaisen mielialahäiriöpotilaan maanisen vaiheen yliaktiivinen ja levoton liike. Yleisesti ottaen hyvä olo yhdistetään kuitenkin fyysiseen aktiivisuuteen.

Näin on myös laita endorfiinien suhteen, joita vapautuu kivun ja stressaavien tapahtumien lisäksi myös monien mielihyvää tuottavien asioiden seurauksena. Endorfiinit ovat elimistön itsensä tuottamia opioidijärjestelmän yhdisteitä, jotka parhaiten tunnetaan kivunlievittäjinä (kuten lääkkeistä morfiini ja kodeiini) ja toisaalta voimakkaan hyvän olon tunteen l. euforian tuottajina (esim. fyysisen harjoituksen jälkeen). Yhdessä serotoniinin kanssa ne lievittävät ahdistusta ja masennusta. Lisäksi endorfiineilla on lukuisia muitakin tehtäviä elimistössä, esim. hengityksen, sydämen ja suolen toiminnan säätelyssä. Suurin osa elimistön endorfiinituotannosta tapahtuu yöllä unen aikana (02.00-04.00 välillä).

Manuaalisessa terapiassa hitaan, syvemmälle kudoksiin kohdistuvan käsittelyn on todettu parhaiten stimuloivan endorfiinien vapautumista.

Oksitosiinia muodostaa hypothalamus vapauttaen sitä aivolisäkkeen kautta. Kosketus saa aivot tuottamaan oksitosiinia. Turvalliset ja lämpimät olosuhteet sekä terapeutin ystävällinen ja empaattinen asiakkaan kohtaaminen mahdollistavat luotettavan terapiatilanteen stimuloiden oksitosiinin tuotantoa, vähentäen kardiovaskulaarista kuormitusta ja tehostaen immuunijärjestelmän toimintaa. Oksitosiiniin liittyy myös halaamisen vaikutus terapiasession jälkeen, kunhan se tapahtuu asiakkaan ehdoilla ja hänen aloitteestaan. Oksitosiinin on todettu lievittävän myös ahdistusta ja pelkoa, minkä vuoksi se voisi toimia lääkkeenä sosiaalisten tilanteiden pelkotiloihin.

Hypothalamus tuottaa ja aivolisäke vapauttaa verenkiertoon vasopressiini –nimistä antidiureettista hormonia (ADH), joka antaa munuaisille käskyn väkevöittää virtsaa eli vähentää virtsaneritystä. Tämän hormonin avulla elimistö pystyy säätelemään nestetasapainoaan sekä verenpainetta muuttamalla verisuonten vastusta ja vaikuttamalla nesteen poistumiseen elimistöstä, lisäksi se osallistuu myös kehon sisäisen lämpötilan ylläpitoon, laskee sydämen lyöntitiheyttä ja kohottaa elimistön kortisolipitoisuutta. Kipu, stressi, ruumiillinen rasitus, nikotiini ja tietyt lääkkeet (opiaatit) voivat laukaista ADH:n vapautumisen, kun taas alkoholi ja kofeiini vähentävät sen eritystä. Jos keho tuottaa liikaa vasopressiinia, munuaiset pitävät liikaa vettä ja liiallinen vesipitoisuus laimentaa verta muuttaen siten myös kehon pH-tasapainoa. Vasopressiinin puute aikaansaa sen, että munuaiset erittävät liikaa vettä johtaen tihentyneeseen virtsaamisen tarpeeseen ja edelleen kuivumiseen sekä alhaiseen verenpaineeseen. Kevyellä ja miellyttävällä kosketuksella (=manualisella käsittelyllä) vaikutetaan parasympaattiseen hermostoon, joka pyrkii rauhoittamaan ja tasapainottamaan elimistön toimintoja.

Rakastuminen aiheuttaa muutoksia hormonitasapainossa. Terapeuttisesti sillä on merkitystä asiakkaan kulloisenkin elämäntilanteen ja psykosomaattisten oireiden arvioinnissa. Serotoniinin määrä aivoissa lisääntyy johtaen tunnepohjaiseen oppimiseen vaikuttavan mantelitumakkeen toiminnan heikentymiseen tuoden helposti esiin jopa ahdistuneisuutta ja pakkomielteitä, parisuhteen vakiintuessa serotoniinitaso laskee tasoittaen mieltä tuoden tasapainoisempaa harkintaa. Dopamiini on euforian ja onnellisuuden hormoni, jonka tuotanto lisääntyy rakastuessa; se lisää mielihyvän tunnetta sekä kohottaa elimistön energiatasoa nostamalla sydämen syketiheyttä ja verenpainetta. Lisämunuaisten tuottaman kortisolin tuotanto lisääntyy lisäten uudesta parisuhteesta kiinnostuneen valppautta, kykyä kohdata uusia käänteitä elämässä ja kohdistaa huomiotaan tärkeäksi koetun suhteen kehittämiseen. Myös lisämunuaisten kautta erittyvän ja normaalisti energisoivan sekä sydämen sykettä ja verenpainetta kohottavan adrenaliinin, vireystasoa ja keskittymistä sekä mielihyvätuntemuksia lisäävän noradrenaliinin sekä mielihyväkeskusta aktivoivan endorfiinin erittyminen lisääntyy. Oksitosiini aikaansaa alkuhuuman jälkeen kiintymyksen ja luottamuksen tunteita ja vasopressiinillä on tärkeä rooli sosiaalisten suhteiden ja pitkäkestoisen parisuhteen kehityksessä.

Kivun aistimus on eräs kehon monimutkaisemmista aistimuksista. Sitä välittävät erityiset kipureseptorit, jotka viestittävät uhkaavasta tai tapahtuneesta kudosvauriosta/-tuhosta.

Kipu on aina yksilöllistä. Kivun kokemiseen ja sen käsittelyyn liittyvät aina emootiot ja muut psyyken osatekijät. Mielentila tai odotukset saattavat voimistaa kivun kokemusta, esim. masentuneena tai väsyneenä kivut saattavat tuntua voimakkaammilta. Mielentila voi myöskin lieventää kivun kokemusta; stressaavassa tilanteessa kivun kokemus voi jäädä huomaamatta, uskonnollinen hurmostila tai voimakas rentoutuminen voivat lievittää kivun kokemusta. Toisaalta kehomme ei välttämättä tarvitse kipureseptoreiden aktivoitumista, vaan pelkkä stressi voi aiheuttaa kipua ja herkistynyttä kivuntuntoa.

Kivun hoitoon on olemassa monenlaisia lääkkeettömiä sekä lääkinnällisiä keinoja ja myös liikunta voi toimia kivun lievittäjänä. Suomalaisen Lääkäriseuran Duodecimin, Suomen Anestesiologiyhdistyksen ja Suomen Yleislääketieteen yhdistyksen asettaman työryhmän Käypä hoito –suosituksen mukaan liikunnan tulee kuulua pitkäaikaissairauksien ehkäisyyn, hoitoon ja kuntoutukseen ja sitä tulee tarvittaessa yhdistää muihin elämäntapamuutoksiin ja hoitoihin.

Liikunnan vaikutukset ulottuvat vähintäänkin fyysiseen ja emotionaaliseen hyvinvointiin, mielialaan, stressinsietokykyyn, muistiin, tunteiden säätelyyn, oman minän tuntemiseen, kognitiiviseen ajattelukykyyn, masennuksen ja ahdistuneisuuden hallintaan,  psyykkisten ja fyysisten vastoinkäymisten sietokyykyyn.

Liikunnan vaikutukset kipuun ja psyykkiseen hyvinvointiin ovat todennäköisesti monien fyysisten, neurobiologisten, kognitiivisten ja psykososiaalisten tekijöiden summa. Erityisesti muutoksilla aivojen alueella ja muualla hermojärjestelmässä sekä hormonaalisessa järjestelmässä (hyvän olon hormonien erittyminen) on positiivisia vaikutuksia muistiin ja oppimiseen sekä koettuun kipuun ja mielialaan.

Nykyään hyvin yleinen ilmiö, masennus, ei ole pelkästään psyykkinen ongelma, vaan se on nykykäsityksen mukaan elimistön systeeminen häiriö, johon vaikuttavat monet kehomme järjestelmät ympäristötekijöitä unohtamatta. Kivun ja masennuksen tiedetään kulkevan käsi kädessä varsinkin kivun pitkittyessä ja voimistuessa, mutta niillä ei tutkimusten mukaan ole välttämättä syy-seuraussuhdetta.

Kipuun liittyvien pelkotilojen vähentyminen sekä asento- ja liiketottumusten muuttuminen kivun hoitamisen myötä lisää fyysistä aktiivisuutta, minkä seurauksena myös kipuun liittyvä katastrofointi vähenee kivuliaisiin liikkeisiin liittyvien muistojen ja negatiivisten tunteiden laimentuessa. Kivun voimakkuuden ja toimintakyvyn  haitan väliseen suhteeseen vaikuttaa henkilön luottamus omaan kykyynsä saavuttaa haluttu tavoite sekä liikkumisen pelko.

Kipuun liittyvä pelko ja haitalliset uskomukset sekä aiempiin kivuliaisiin liikkeisiin liittyvä liikkumisen pelko ovat tärkeimpiä aktiivisuustason laskuun johtavia tekijöitä rajoittaen usein kivuliaan ihmisen elämää muutoinkin kuin liikunnan osalta. Tämä voi aiheuttaa mielialan laskua ja unettomuutta sekä johtaa pahimmillaan kognitiivisten resurssien heikentymiseen, aloitekyvyttömyyteen ja saamattomuuteen.

Manuaalisten hoitojen vaikutuksia kivun hoidossa pidetään merkittävinä, mutta toisaalta tieteelliset näytöt ovat vaihtelevia ja erilaisia hoitomuotoja on valtavasti. Mutta olisiko niitä niinkin paljon olemassa, jos yksi ainoa hoito auttaisi kaikkiin vaivoihin? Joka tapauksessa keskushermoston osuus hoidoissa on merkittävä sen vaikuttaessa positiivisesti tai negatiivisesti (placebo-nocebo) henkilön odotuksiin tulevasta hoidosta tai terapeutista,  mahdollisesti jo ennen varsinaista hoitotapahtumaa.

Placebovaikutusta pidetään aktiivisena kipua vähentävänä tekijänä ja sillä on todettu olevan fysiologisia ja psykologisia vaikutusmekanismeja kivun vähenemiseen. Placebo -ilmiössähän on perustavana ajatuksena asiakkaan toiveiden, tarpeiden, uskomusten ja odotusten huomioiminen, myös terapeutin ja asiakkaan välisellä vuorovaikutuksella on merkitystä.

Positiivisten tunnetilojen kokemisen tiedetään edistävän terveyttämme ja jopa pidentävän odotettua elinikää. Oli keinona sitten liikunta, erilaiset hoitomuodot, kosketus tai sosiaalinen kanssakäyminen, autetaan toisiamme kokemaan positiivisia tunnetiloja ja luomaan onnistumisen kokemuksia.

Trager-terveisin, 

Sari Lehto
Trager –hoitaja

Ari Pajunen
Trager –hoitaja

Noustessani ylös rauhattoman yön jälkeen saatuani edellisenä päivänä tiedon veljeni kuolemasta huomasin, etten pystynyt suoristamaan selkääni normaalisti. Surun aiheuttama fyysinen kipu oli niin kova, etten yksinkertaisesti voinut liikkua muutaman päivän ajan kuin puolittain kumarassa. Tuo oma kokemukseni oli niin voimakas tunnetila, että se jäi pysyvästi mieleeni. Paljon myöhemmin tämän jälkeen aloin kiinnostumaan, miten suru voikaan kehoon ja mieleen vaikuttaa. Suru muistuttaa lähinnä psykologista kipua, koska poikkeustilassa aivot siirtävät surun aiheuttamia vaikutuksia hormonien, hermoston ja muiden mekanismien kautta muualle kehoon. Aivot eivät ole surun hetkellä normaalitilassa.

Surun aiheuttamia fyysisiä vaikutuksia voivat olla herkkyys kylmälle, verenpaineen nousu, kortisolihormonin heilahtelu (tärkeä tehtävä verensokerin, verenpaineen ja unenlaadun kannalta), serotoniinihormonin (hyvän olon hormoni) lasku, epämääräiset rintakivut, pyörrytys, hengenahdistus ja vatsavaivat. Surussaan ihminen voi olla lamaantunut, mutta silti hyvin kiihtynyt ja levoton. Kehon voi tuntea olevan täysin epätasapainossa normaaliin olotilaan nähden. Sureminen on fyysisesti raskasta, joten keho tarvitsee tuolloin riittävästi lepoa.

Psyykkisiä tuntemuksia voivat olla hylkäämisen ja eristäytyneisyyden tunne, tuska, ahdistus, ärsyyntyneisyys, tyhjyys, kaipaus, kiukku, viha, katkeruus, syyllisyys, pettymys, pelko, hätä tai jossain tilanteissa jopa helpotus. Ruokahalu usein katoaa ja makeankin maistaminen heikkenee. Tämä johtuu siitä, että kielen päällä olevien makeaa maistavien reseptorien määrä vähenee. Olkoonkin kyse ”särkyneestä sydämestä”, etukäteen tiedostetusta läheisen kuolemasta, traumaattisest tapahtumasta tai jostain muusta surun aiheuttajasta, vaikutukset kehoon ja mieleen voivat olla hyvin samanlaisia. Suru on voimakas tunne, aiheutui se sitten mistä syystä tahansa. Pahimmillaan suru voi laukaista masennuksen tai viedä jopa halun elää.
Suru itsessään on prosessi. Surulle pitää antaa tilaa, aikaa ja mahdollisuus muuttaa muotoaan. Monesti surija voi jäädä yksin, koska ystävät, tuttavat tai sukulaiset eivät osaa sanoa mielestään oikeita sanoja tai tehdä oikeita tekoja. Tästä syystä surun kohdanneen ihmisen ystäväpiirikin voi pahimman ajan jälkeen kokea uudistumisen. Ympärille jäävät jatkossa ne ihmiset, jotka antoivat surijan surra rauhassa vaatimatta tätä reipastumaan, jatkamaan elämää normaalisti eteenpäin tai ymmärtämään elämän raadollisuutta ollen kuitenkin läsnä, joko henkisesti tai fyysisesti.

Suru on myös kyyneleitä. Kun itkemme, alkaa kehossamme erittymään rentouttavia endorfiinejä. Itkun avulla voimme saada myös kosketuksen omiin tunteisiimme, jolloin niistä on myös helpompi puhua. Surun kokenut tarvitsee mahdollisesti myös ulkopuolista apua ja se onkin suotavaa, ettei suru aiheuttaisi pahimmillaan pysyvää sairautta, kuten esim. sydän-, keuhko- tai maksasairautta. Suru on kaikkein haitallisin tunne fyysiselle terveydelle ja siksi se onkin tutkitusti yhdistetty em. sairauksiin. Myös immuunijärjestelmä voi järkkyä ja se lisää pahimmillaan riskiä sairastua tulehdusperäisiin sairauksiin.

Mielestäni suruprosessin on jollain lailla rämpinyt läpi, kun pystyy ajattelemaan, että tuolloin elin surussa ja nyt surun kanssa. Surusta ei tarvitse koskaan täysin luopua. Sen voi antaa kulkea mukana matkassa ja antaa sille jopa tunnustusta siitä, että se on saattanut tehdä meistä vahvemman, inhimillisemmän, herkemmän, tunneälyisemmän ja elämää arvostavamman ihmisen.

Aiheesta huolimatta, iloa päivääsi!

Sari Lehto
Trager- terapeutti